perusperjantai

joku kuolee, joku päättää pitää juhlat.
en usko kuitenkaan näiden kahden välillä olevan kausaalisuhdetta......











lapsi on terve kun se leikkii. (?)

skeptisismi herätti dogmaattisesta unestani

toivon joululahjaksi tällaisen olon useammin
(ja nää leffatki kävis, ihanaihanaihanaihana aaa aa a a.)



eräänä keskiviikkona päätin (tuntia aikaisemmin kuin itse tapahtuma alkoi) osallistua kansainväliseen filosofiseen esseekirjoituskilpailuun, se oli outo kokemus. englanniksi kahdessa tunnissa. torkkelin viidestä osallistujasta pääsin yhden abin kanssa "jatkoon" ja tänään tuli sellaiset palkinnot julki tai jotain. tälle mukafilosofille ei herunut mitään mutta se abi sai kultaa ja oon iloinen. oikeasti tällä kertaa. meidän koulu on ihan jees.

en tykkää tuotteista enkä tuote-esittelyistä, mutta tykkään pikkukattilasta ja siihen sopivasta pikalevystä joiden pyyteettömällä avulla aamuisin keitän itseni hereille kahdessa minuutissa. rakastan hissakolmosta ja otin koulun käytävältä ilmaispinosta "huomenna on liian myöhäistä" -nimisen kirjan.

koska niin silloin onkin

OLEN

olen kuivattanut ja parantanut ihoani systemaattisesti ja syönyt liian iloisen värisiä lääkkeitä. olen syönyt kynsiäni ja ottanut seitsemännen sotasonaatin ikuisuusprojektikseni (olen hullu, tiedän) mutta en taaskaan tiedä niistä vesistä tai impressionistin kosketuksesta. olen tehnyt ystäväni kanssa ison, graafisen, tragikoomisen, groteskin, osittain neonvärisen L-kirjaimen joka ei päässyt mukaan koulumme näyttelyyn, koska se "ei vaan matchannut muuhun HELSINKI-sanaan". olen hymyillyt ihmisille kauniisti heidän katsoessaan ja rumasti heidän tietämättään. olen myös haastatellut ihmisiä vessoista ja vessassa. olen itkenyt koulussa koska heitin perunan biojäteastiaan ja koska joku sanoi liian kauniisti ja jossakin soitettiin baptism ja tunsin itseni huonoksi.

MUISTIN

tänään venäjän verbejä ensimmäisessä persoonassa.
minä
-tiedän
-sanon
-puhun
-rakastan
-kuuntelen
-katselen
-näen
-haluan
-asun
-ulkoilutan (jotain)
-kävelen
-työskentelen
-ymmärrän
-luen
-tulen olemaan

näillä hiuksilla tunnen kummallisesti olevani Véronique

teetä, teetä, täydellistä teetä.

Miksi aina kolme tapahtuu samaan aikaan:
teevesi alkaa kiehua tosissaan,
paahtoleivät pomppaavat ja leivänvoiteluneuroosi käynnistyy
ja tulee vessahätä.

Tänään katsoin Andrei Tarkovskin Stalkerin ja se oli niin kaunis etten jaksanut liikkua pitkään aikaan vaikka katsoinkin sen kahdessa osassa ja söin jotain karmaisevaa jälkimmäisellä puoliskolla. Ja kun kuulee venäjää se kuulostaa niin kivalta, kivemmalta kuin mikään muu, nostalgia-aallot vyöryvät ylitseni ja olen taas joku pienisilmälasinen esimurrosikäinen Kapusta Master -kirjan takana. Ylämäki joka nousee Avoimelle Yliopistolle on niin jyrkkä etten ikinä uskaltaisi kävellä sitä alas talvella. Venäjä on kuin toinen äidinkieleni jota en koskaan oppinut kunnolla ja se sisältää maailman kauneimmat ja vivahteikkaammat äänet.

(ах Тарковский, как я вас люблю)

En muista, minkälaista elämäni oli ennen kuin tajusin kirjaston täydellisyyden. Sano se: kirjasto on täydellinen. Tänään en voinut olla lainaamatta uudestaan Mulholland Drivea (koska en uskaltanut katsoa sitä ensimmäisellä lainauskerralla koska katsoin ensin Inland Empiren ja se on se maailmanpelottavin jota en ehkä uskalla katsoa ikinä uudestaan) samoin kun en voinut olla käyttämättä 85 säälittävää senttiä johonkin turhaan kaloriryppääseen.

Olen vapaa
kun perjantaina Liebestraumin teema tulee neljättä ja viimeistä kertaa ja vasen käteni menee yli, huomaan että tärisen olkapäistä asti ja minua lähinnä ärsyttää ja kyllästyttää koska näin käy aina, aina olen vain ikuisesti tärisevä hermoheikko ainakin näennäisesti, pääni sisällä tosin ei tapahdu juuri mitään. Minulla ei ole muistia eikä tietoisuutta niinä hetkinä, koska en ymmärrä silloin mitään. Kokonaiskuva näkyy ehkä vasta tänään tai huomenna.
Ihmiset eivät huomaa tärinääni, he huomaavat sen että teen musiikkia ja otan aikaa ja että minun vaatteeni on punainen mekko ja silmäni ovat joskus auki, joskus kiinni.
Ihmiset muistavat sen, että soitin jotain, joka saattaa olla heille täysin merkityksetöntä tai sitten ihan mukavaa kuunneltavaa.
Jos minä jotain muistan, niin se on kun sanoin (valehtelin): "Ei mua jännitä mä oon psyykannu itteeni ihan kivasti ja tää on pieni sali ja rento tilaisuus jaja---"


Mutta ei se mitään.

nukahtaessani näin verhon laskeutuvan

En osaa valehdella.

päivät menevät ohi, niin järkyttävä klisee kuin se onkin. kaikki mikä käy sisälläni ilmaantuu vähitellen silmiini ja jokainen aina vain kasvavan teekuppivuoren edessä vietetty tunti on turha. jokainen minuutti jonka istun neuvottomana tyhjien valkoisten koskettimien tai tyhjien valkoisten konseptipaperilakanoiden ääressä. unohdan teeveden kiehumaan ja sanat suuhuni mustaksi möykyksi. juoksen hakaniemen metroasemalta kallioon ranskantunnille yhtä matkaa erään varsin koomisen tapauksen kanssa ja tiedän ettei tapahtuma tule hymyilyttämään jos erehdyn muistelemaan sitä lähitulevaisuudessa. juoksen pakoon toivotonta utopiaa, joka nousee kolmannen kerroksen portaita ylös. juoksen pianotunnille noin seitsemänsataa metriä ja seitsemäntoista porrasta. illalla juoksen kotiin koska päivästä on kuollut jo liian monta hetkeä ja ihmisellä ei voi koskaan olla liian kiire. mon raison d'être.

Mutta jos joku asia tekee minut nyt iloiseksi, niin se on ehkä se, että heitin itseni äsken ulos RUB6-kurssilta ja nyt minulla on vain kolmekymmentäkuusi kurssia koko vuodelle. huomatkaa ironian pistäviä piikkejä. Materia auttaa yllättävää kyllä myös. kengät ja sukkahousuja ja neule ja punainen mekko.

Sydän lentää

(en ehkä kestä näiden ranskalaisten naisnäyttelijöiden ihanuutta
troiscouleursbleu hhhihi)

Tänään:

rakastuin latinaan (entistäkin) intohimoise(mm)st(in)i kirjoittaessani lukuisia sanontoja ylös, sellaisia joita haluan oppia käyttämään arkipuheessa just because

nappasin katseen keskeltä kalliolaista massaa ja tulin siitä valtavan iloiseksi

lamaannuin yksin vanhentuneita rispaantuneita tarroja vasten ja koulun kaappeja vasten ja näin ehkä 120 asteen kulmasta luokkaan sisälle ja siellä taululla oli sitä käsialaa jolta minunkin kummasti näyttää nykyään ja mietin miten tähän on tultu

ostin korvatulpat, salaatin, keikkalipun ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät -kirjan

soitin tulipunaisen tangon ja mustaakin mustemman Prokofjevin seitsemännen sonaatin ensimmäisen osan ensimmäisen kolmasosan, palautin mahdollisuuteni lukea se loppuun kirjastoon mutta ei se mitään ei oikeasti.

laitoin teeveden lämpiämään ja unohdin sen kiehumaan kunnes se kiehui lähes kokonaan pois.................
nauratti.

kirjoittaminen on nyt kivaakivaakivaa

kysynnän ja tarjonnan tragikoominen laki

Äsken tapahtui historiallinen hetki, joka on pakko kirjoittaa ylös:

en jännittänyt ollenkaan pianotunnilla ja (tätä on vaikea sanoa mutta yritän kuitenkin)

meni tosi hyvin.
tuntuu ihan paradoksaaliselta soittaa niin että on täysin tyyni, sisältä ja ulkoa. ei mitään ahdistusta. sekin tuntuu huijaukselta, ainakin vähän, mutta jos se sitä on niin olkoon. koska harvoin on näin, usein on paniikki ja ahdistus ja jossain ihan liian sisällä, niin sisällä ettei ulospääsystä edes tiedä ja oli aika jännittävää olla sellainen ruumiistairtautumisolo soittaessaan, samalla oli aivan kiinnittynyt koskettimiin mutta samalla oli ulkopuolinen katsoja jossain. en tiedä jee, en tosiaan tiedä, mutta minulla on nyt ihan kiva olo.

Tuntuu kamalalta pantata kuutta nuottivihkoa kirjastosta ja uusiauusiauusia, mutta huomenna alkaa palautusoperaatio. Tulevat päivät näyttävät odottamisen arvoisilta, tein toissapäivänä valtavan listan johon on merensinisellä kynällä kirjoitettu kaikki lukuvuoden mielenkiintoiset HKO-RSO-Tampere-Turku-Lahti-Tapiola-Sellosali -akselilla järjestettävät konsertit. En hengittänyt kun näin mitä Lahdessa on 14.4.2011 :---<3!!!!

Nyt takaisin arkeen, derivoin itseni matematiikan kirjan sisään ja toivottavasti pääsen sieltä neljänkymmenen minuutin sisällä takaisin ulos jotta voin mennä Karakallioon soittamaan muutamia hassuja ääniä kellopelillä, puupalikoilla ja triangelilla.

Vielä yksi syrjähyppy jonnekkin muualle: rakastan soittaa ja kuunnella tällaista maailmansurullisinta ja lohdullisinta.

Vers la flamme

Ja nyt on oikeastaan tapahtunut aika paljon, en ole kyennyt kirjoittamaan. Lähes koko kesän olin, kai se on myönnettävä, aika pakkomielteinen pianon suhteen, Galleria ja Sibelius-luokka ja pimeät käytävät sulautuivat osaksi surullista sisintäni, mutta masokisti minussa iloitsi osuessaan edes kerran oikeille oktaaveille ja harjoitellessaan Ei Läksyjä kuten Jeux d'eauta ja Elegiaa ja katso, valtameri- ja vallankumousetyditkin menevät sekasin, alkavathan ne samalla kirjaimella, sattuuhan tuota. ja oli mukavaa laittaa uusi hattu päähän, nähdä ihmisiä joka kymmenes päivä ja unohtaa itsensä-
itsensä voi unohtaa kun seisoo liikennevaloissa ja antaa bussien kiitää ohi ja kuvajaisesta näkee itsensä vain osana maisemaa ja kaupunkia ja värien aaltoja ja värejä ja aaltoja ja melua-




Suolahti pelotti enemmän kuin kaikki elämäni hammaslääkärikäynnit yhteensä, pelkoon ei ollut syytä niinkuin ei ole ollut muihinkaan kesäisiin pelkoihini, ja alkeellista matematiikkaa soveltaen voidaan leirin teemat jakaa kolmeen: musiikki (sisältää haavat, rakkulat, krampit, tunnit, luokkakonsertit, harjoittelut, konsertit, itkut, naurut, improvisaatiot, keskustelut, yksinäisyyden ja yhtenäisyyden ja kaiken muunkin), jalkapallon MM-kisat (sisältää olennaisen) ja yö (sisältää uudet ihmiset, uudet olot, vanhat ihmiset, vanhat olot, liitutaulun, improvisaatiot myöskin, pöydänjalkoja, viinipulloja, hupsavukkeita ja lukemattomia hyttysenpistoja ja järven jossa en uinutkaan)



(ja ehkä vähän nukkumistakin.)

Kirjoittaminen on vaikeaa, mutta kuvat ja äänet ovat vaikeampia. Tänä kesänä näin maailman surullisimman oudoimman ahdistavimman elokuvan, jonka painajaismaiset kuvat resonoivat vieläkin minussa, onneksi eivät kovin selvästi mutta vähän kuitenkin. Näin silti myös kauniita kuvia esimerkiksi Orionissa ja mukulakadun heijastuksessa ja ihmisissä vieressäni. Ja kauneutta on ollut paljon, sitä ei voi kieltää. Kuulin maailman pelottavinta musiikkia maailman tuhoutumisesta tulessa ja kuulin sydämen hakkausta, hikeä, niin sellaista jännitystä johon samaistun niin suloisen helposti pienessäsuuressa salissa ja useat tärisevät mutta osaavat kymmenet sormet kutoivat kauniita nuottiverkostoja ilmaan jotta yleisö hukkuisi niihin muutamaksi minuutiksi.

Anteeksi kovin, en saa itsekkään tästä mitään tolkkua. :-- tunnun unohtaneen kaikki sanat

haluaisin edelleen avaruuteen

ei minulla muuta kuin tämä

svara på frågan nummer 99, titta på frågan nummer 100

Taivas on utopistisen vaaleanpunainen hennon sinisellä taustalla ja sen poikki kiitävät pikkulinnut näyttävät mustilta pieniltä hopeasepiltä. Punainen valo meni jo, se on minun lempivaloni. Monta iltaa olen istunut keittiössä seuranani vain teetä (sekä joskus tämä läppäri ja joskus joku kirja ja vielä vähän aikaa sitten koulujuttuja) ja katsellut kuinka värit liukuvat toisiinsa, vaihtuvat, pois, pilvet peittävät ja paljastavat, päävärit sulavat mitä erilaisimmiksi yhdistelmiksi puihin ja nurmikkoon ja Viherlaakson yläasteen kielitaloon. En ole jaksanut analysoida, puhtaasti empiirinen tutkimus on ollut nyt mielenkiintoisempaa. Olen löytänyt uudenlaisen arvostuksen värejä kohtaan.

Tarvitsin kuin tarvitsinkin hengittämisen jaloa taitoa 21.5.2010 klo 9.45, mutta toisesta syystä kuin luulin. Pisteet 60/60 ja 6/6 äidinkielen kolmoskurssin teksteistä eivät olleet ihan odotuksiani vastaavia, mutta en valita. Oikeastaan koko lukion ensimmäinen vuosi tuntui joltain Suurelta Huijaukselta, joka alkaa tässä minulle ajan kuluessa hitaasti paljastua näyttämällä karmaisevan virneensä ja paljon hyväuskoisia koulumenestyjiä pureskelleet hampaansa. Jos niin ei käy, olen erittäin hämmentynyt. Tai sitten kenties pääsen eroon tästä selittelystä ja suostun kysyttäessä ehkä sanomaan vihdoinkin ääneen, että olen aika hyvä.

Kesäkuu on vihan kuukausi, vihan, joka heräsi taas toissapäivänä ja kiehuu hiljaisella mutta jatkuvalla tulella. Pohjois-Korean käytäntöjä erääseen uusperheeseen soveltava kalju despootti edustaa minulle kaikkea, mitä syljen ja halveksin mitä suurimmalla intohimolla. Tässä kaikessa loassa on suhteellisen naurettavaa se, ettei minulle itselleni ole mitään sanottu tai tehty (ainakaan suoraan), mutta minua ei kiinnosta antaa anteeksi lähisukulaisiini kohdistuneita törkeitä ja kylmiä (mutta toisaalta myös säälittävyyttä ja pienuutta osoittavia) sanoja ja tekoja. Kyllä minä muistan huoneenomistushierarkianne ja pinkin lapun yksityisjääkaapissanne, enkä minäkään olisi halunnut lähteä Tallinnaan samalla laivalla Teidän kanssanne, vaikka sillä laivalla olisi tuhansia muitakin ihmisiä, mutta jos Te olisitte siellä, niin sisäilmahan olisi vallan saastunutta ja laivan kerrokset todennäköisesti romahtaisivat ja uppoamisprosentti kolminkertaistuisi. Puss och kram. Toivoo Pahuuden Itsensä tytär Niina. :--))))

Noniin ja loppukevennys tuohon pakolliseen purkaukseen: Provinssirock lähestyy!! Tänään sain postissa leirintälomakelapun ja muistin koko tapahtuman. Se vei lähes kaikki rahani ja tulee viemään vielä paljon lisää, mutta ei jotenkin jaksa huolettaa. Raha on kiertävä luonnonvara. Se tulee ja menee. Minua ahdistaa suunnattomasti ihmiset, jotka ovat liian kiinnittyneitä rahaan. Nuorilta tradenomeiksi opiskelevilta jossain haastattelussa vastaus "mä haluun tehä rahaa" kysyttäessä heidän tulevaisuudenhaaveistaan aiheuttaa lähinnä vain oksennusrefleksin. En näköjään onnistu kunnolla työntämään näitä inhottavia huomautuksia pois, mutta yritän vielä kerran: Provinssi tulee olemaan kiva koska Crystal Castles on siisti nähdä, samoin Between the Buried and Me ja Mew öö ö ö neljättä kertaa (oho abuaa) sekä Pendulum ja tietysti Rammstein, jälkimmäinen tosin äärimmäisen läbällä eikä toivottavasti kovin selkeässä olotilassa.

Kun yritän palata ajassa taaksepäin kymmenen vuotta ja pudottaa käteni koskettimille liian kovaa tai hiljaa, äkkinäisesti, ilman mitään finesseä ja vuosien hiomista, huomaan yllättävää kyllä pystyväni siihen. Se on äärimmäisen vapauttavaa. Stravinskyn kaikki kahdeksan suloista Les cinq doigtsia sormissani voin hetken teeskennellä olevani taas jossain paikassa tai ajassa, jonne stressi ja liian korkeatasoiset musiikkikurssit ja kaljut despootit ja kipeät selät ja saavuttamattomat mutta kiinnostavat ihmiset eivät ole vielä piirtäneet tummia, vaarallisia, teräviä varjojaan.

tabula rasa

Hei taas minä täällä vähän väärään aikaan tosin tekstitaitovastauksen tekemisen kanssa päällekkäin (grrr) nähkääs enkä minä mitään järkeviä asioita asioimassa (syökää tätä halvatun muhennosta. ja uunista tulee juuri nyt kuumia sämpylöitä) mutta ahdistaa kummallista kyllä ihan kaikki ja olen todellakin loman tarpeessa. :---

Minulla on tässä pöydälläni televisio josta en tiedä toimiiko se, en ole vielä kokeillut. Se ei voi antaa minulle mitään. Pöydälläni seisoo myös kasvojeni korkeudella pieni sokaisevan valkoinen öljyväritaulu, joka on tyhjä. Aina kun yritän nukahtaa, se heittää huoneeni harmaan ja mustan raskaan massan seasta minulle jonkun satiirisen kommentin ihmisen laiskasta olemuksesta ja minä säikähdän sitä. Sen valkoisuutta, sen tyhjyyttä, outoa äänetöntä melua jota siitä lähtee. Se heijastaa minua täydellisesti, mutta sekään ei voi antaa minulle mitään. Lepakkoluola ( = koulun ruokalan pieni valkoseinäinen vähän eristynyt osa. ajattelin vain täsmentää) antaa minulle ruokaa, lukuisia aiheita väittelyyn, auktoriteetteja ja opinkappaleita ja toisaalta jonkun sellaisen haivenen toivosta kesästä ja jostain, ja---

Haluaisin kuivat ja kylmät kädet vaikkapa tunnin ajaksi päivästä, jotta voisin häiriintymättä kirjoittaa asioita. Haluaisin myös vähän vähemmän punaisen mielen ja sosialisaation kannalta hyvät, normaalit, standardien mukaiset kiinnostuksenkohteet. Haluaisin pystyä hengittämään ylimmillä tasoilla ja toisaalta myös rimanalituksissa. Keinu. Huomenna kello 9.45 tarvitsen kyseistä elintoimintoa, hengittämistä, enemmän kuin koskaan. Tämä voisi olla ensi vuoden joululahjalistani. Tai sitten voisin toivoa niitä jo parin paniikintäyteisen minuutin päästä, kun kiire saa minusta hiljaa tukehduttavan otteensa.

Next moodswing in 7 minutes: minua alkoi naurattamaan suunnattomasti, kun huomasin ettei tällä koneella ole yhtäkään kuvaa. Kuinka surkuhupaisaa elämä onkaan?
Siksi etsin yhden kuvan tähän näin. Minä kaipaan kuvia, vaikka elän niiden keskellä ja uin isossa kuvien valtameressä joka sekunti.

nonsense sense non sen se on

Nyt kun tällä läppärillä, jonka omistaja tuhisee viereisessä valkoisessa huoneessa (ja siinä huoneessa on tämän talon isoin ikkuna), on vielä 44 minuuttia aikaa elää takkuisesti virtapiiriensä hengityskanavillaan, minun tietenkin tekee mieli tulla tänne ja yrittää tehdä joku nopeusennätys näpyttelyssä, uniset teetä juoneet sormet yrittävät. Ei tule mitään, mutta katsoin äsken Kieslowskin Trois couleurs -sarjasta Bleun ja se oli loistava. Kirjasto on sydänystäväni. Huomenna aion ehkä katsoa von Trierin Dogvillen tai Tarkovskyn Peilin, en osaa vielä päättää.

Kaikkea on kasaantunut päälle niin paljon, että paine on oudosti kadonnut ja tuntuu melkein kuin eläisi todella kevyesti, vailla huomista ja stressiä. En jaksa ottaa paniikkia mistään, en edes ruotsista, vaikka se on se pahin musta lammas kaikkien kielien joukossa, koska lähes kaikkia niitä muita kohtaan tunnen jotain... no, positiivista((((tylsät sanavalinnat itkettää). Ruotsin kielessä tulee ehkä kerran puolessa vuodessa vastaan joku sana tai äänne, joka on kaunis ja herättää edes minimaalisen inspiraation tai soinnun jossain pään nurkassa. Toisin vaikka ranska tai venäjä, jotka ovat jotain niin pökerryttävää etten jaksa siitä tässä alkaa selittää enempääMUTTA sen vaan sanon että haluaisin kokeilla soittaa sinne mikäseon se palvelu interrogations sur le système finlandais?--- no se mihin voi soittaa ja kysyä suomen asioista ja kuunnella kun joku puhuu ranskaa tai venäjää (tai arabiaa tai englantia) ja voisin soittaa sinne vain kuullakseni sitä itseään, nimittäin rakkautta verbaalisessa muodossa. Var och en av modersmål-läraren skulle få dåliga drömmar tuosta äskeisestä virkkeestäni. Ja ruotsinopettajat taas tuosta. Noidankehä.

Tänään säestysoperaatiossani sain suklaata ja tukahdutetun yskäkohtauksen, en tosin samaan aikaan. Minua jännitti vasta jälkeenpäin ja en tiedä miksi ollenkaan, koska enhän minä pyrkinyt minnekkään. En tunne yhtään mitään, paitsi ehkä pientä harmia, koska olisihan se nyt kivempaa olla kaksin kuin yksin, niin sanotaan televisiossa ja kirjoissa ja eeppisissä julistuspuheissa paremmasta maailmasta. Ja elokuvissakin loppukohtauksessa on aina kaksi eikä yksi. Mutta ei se mitään. En sitten ollut ihan tosissani tuossa televisio-sanasta eteenpäin. :--D ää

44 - 27 = 17 minuuttia laski joku tietoisuus tai kone tai sitten minä (ja veti julman verenpunaisen ruksin akku-merkin ylle) tämän tekstin kirjoittamiseen menneen aikaa, joten se on ehkä hyvä lopettaa tähän.

8.20-9.45

Kuinka elämä onkaan sattumanvaraisen hullua ja raadollista: en ole kirjoittanut tänne kahteen ja puoleen kuukauteen, ja nyt kun niin vihdoin teen, olen yhtäkkiä niin mahdottoman surullinen, etten tiedä mitään. Kirjoitan tässä samalla jotain novellinrunonsekasikiöntapaista otsikolla Lemmikki, ei silläkään kai ole mitään suurempaa tarkoitusta tässä tragikoomisessa väärän ajan ja paikan ja ihmisen allegoriassa, mutta joskus aamubussin takaikkunasta siivilöityvä punainen meri on nostettava jonnekkin esille ennen kuin englanniksi lausutut limerikit valtaavat psyykeni halkeilevat seinät.

Olen viime päivinä juonut teetä ja kahvia enemmän kuin matematiikka tarjoaa lukuarvoja ja lukenut Dostojevskin hurmaavaa Riivaajat-romaania tuskallisen hitaasti. Alttosaksofoni ja sen valloittava, joskin jollekkin toiselle luvattu soittaja ovat yksi monista hektisen kiireeni aiheista, olenhan pianisti, siis säestäjä, lakananompelija, sivunkäännön virtuoosi, aikataulujen taivuttaja. Todistukseni saattaa saada koulumme kevätjuhlassa stipendin, en tiedä, mutta 0,25 sen keskiarvosta puuttuu ns. siitä parhaasta mahdollisesta, akateemisesta kliimaksista, perfektionistien märästä unesta. Kaikki on siis hyvin. Ruokaa on vielä kaupassa ja joitain kevään lakkoilijoita vielä kenties esiinmarssimassa median riemuksi, ja minulla on elämää ja taidetta ja tätä rakasta melankoliaa kaulaa myöten ulottuvillani. Sekoitus teknologiaa ja jotain 1800-luvun juustoista romantiikkaa, sitä minä olen nyt. Minä kadotin Kevätuhrin alun rytmin, koska en ole hyvä opettelemaan mitään niin paniikinomaista ulkoa, mutta sydämen rytmihäiriöni osaa baletin silmät sidottuina ja korvat upotettuina. Ilmoitin kesäkuun taitteeseen itseni musiikkileirille, jossa harrastetaan hiljaisuuden sijaan rankkaa bailaamista ja jonka aikana minun pitäisi saada impressionistin vedet leikkimään. Kesä kuulostaa sananakin nyt kaukaiselta, kuin jonkun poliittisen haaveilija-agitaattorin luvatulta aikakaudelta.

Minä kirjoitan yössä ja kuuntelen epäröiviä sadepisaroita. Juuri nyt illan viimeinen hidas tanssitaan jämäkästi ikkunani alla, kakskutoset tapaavat nopeasti ja kiusallisesti, toinen ehkä tallaa toisen varpaille. Minulla ei ole oikeastaan aikaa olla kipeä, mutta kurkkuni on päättänyt toisin ja minua luultavasti siunataan lähitulevaisuudessa pikaisella kuumeella, jonka jälkeen olen taas vähän puhdistuneempi ja karaistuneempi, pienessä kuplassani kun elän.

En ole enää surullinen, mutta en unohda koskaan ehdotusta, että voisin palauttaa äidinkielen novellianalyysin paria päivää myöhemmin samalle päivälle osuvan lyömäsoitintutkintoni takia.

i want you to melt into the green

nyt ei ole kovin helppo olla:
- unibet-mainos spotifyssa hämmentää ja säälittää suuresti ja keskeyttää vähän kaiken. not to mention että suomi kuulostaa niin epäeroottiselta että ahdistaa...
- olen ollut ehkä viisi tuntia hereillä ja se on vähän sairasta. nukkuminen on jumalaista, mutta en tykkää kun unirytmi on jossain tai että sitä ei oikeestaan ees ole! lol alkaispa jo koulu. eiku ei.
- näin unia, joissa oli liian tuttuja ihmisiä ja paikkoja. en oikeastaan haluaisi koskaan nähdä sellaisia. minun piti ehtiä ensin klo 21.38, sitten 21.54, sitten 22.44 bussiin, mutta vaelsin kuin suossa jossain tunnelissa, lumessa ja mustassa. (ja sinä soitit minulle: aluksi olit aivan hiljaa, sitten kerroit kuinka sinua kuvotti hänen kysymyksensä "no mitäs limuja on, mussukka?", ja kuulin äänestäsi turhautumisen, ja minulla oli niin ikävä.)
- mietin, kuinkakohan monta astetta selkäni on skolioosissa, ja pitäisikö sille tehdä jotain.
- ja kaikkia muitakin aivan liian randomeja asioita!!!

yksi kiva juttu on se, että olen alkanut pitää taas jotain päiväkirjaa, joka on tosin ainakin tähän mennessä täynnä kaikkea komiikkaa ja aika kamalaa, mutta kirjoittaminen on kivaa. jotenkin rauhoittaa.

taas jälleen yksi turha merkintä kuittaa ja kiittää :----D

knee deep among your wreckage

eilen oli hyvä päivä. niin hyviä uusia elokuvia tapiolan one wayssa että melkeinpä ahdisti. ja on rahaakin vähän!!. minut teki myös suunnattoman onnelliseksi eräs elonmerkki, vaikka se olikin vain bittejä kasassa tietokoneen näytöllä, ja vieläpä ihan oudosta lähteestä ja randomisti. randomit asiat ovat tosin harvinaiset kivoja. mutta jee en ihan tiedä aina. piirrän nykyään aina samannäköiset kasvot, sellaiset.
so sentimental, not sentimental, no, romantic, not disgusting yet---

pasilassa on aina niin jännää, isän asunnossa siis. tuntuu oudolta, kun on sinne avain. voisin olla en äkta helsinkiläinen, jos haluaisin.

nyt tekee oikeastaan mieli vain syödä kallista suklaata ja lukea convergen sanoituksia eikä välttämättä mennä lyömään soitinta koomisesti klo 15:23 (, kun olenhan taas kirjoihin /pöytään / lattiaan läksyjä harjoitellut) eikä ehkä edes mennä katsomaan muumien pelottavimpia jaksoja ja sitä ennen joutua vielä seikkailemaan länsi-pakilassa tuossa säässä.
mukavuudenhalu iskee!!! tälläinen hedonismi häiritsee elämää vähän, i would say.

olisipa taas kahvia ja peut-être yksi. voi ei.
mmiksii olen jäässä (yleensä en) ja kiireessä (ainahan minä) ? ei voi tietää. luin joku päivä koulun seinältä tony halme -kohukolumnin ja se sai pään ihan sekaisin.

joskus haluan vielä löytää sen kuuluisan punaisen langan

ja sitten he unohtivat minut sinne

viime aamut ovat olleet ahdistavia. junat ja osittain myös ratikat ovat menettäneet kaiken romantiikkansa saapuessaan tragikoomisen myöhässä ja ottamalla 5,000 melkein yhtä pahantuulista ihmistä kuin minä per pysäkki kyytiin. busseissa sen sijaan nyt ei ole mitään kaunista koskaan ollutkaan, ainakaan aamuisin. tänään täyteen tungettuina ja hikisinä ja aaaamenkääpois ja siirräselaukkupenkiltäsenkintyhmäkeski-ikäinenROUVA kymmeninämiljoonina minuutteina löysin uudestaan syvän vihani karakallion-kierrosta kohtaan. aion herätä huomenna kuudelta. just in case.

nyt on taas koeviikko ja en jaksa. panostaa siis, ja tällä kertaa oikeasti. hermostutti kun Tikka ei pohtinut ääneen mitään oletuksia pimakakkosen arvosanastani. sai automaattisesti tuntemaan, että saan alle kiitettävän. jotenkin se olisi musertavaa, saada taidelukiossa taideaineesta 8. tai 7. kuvishistoria on sitten asia erikseen, minun eilinen koepaperini olisi voinut olla ehdolla Monty Pythonin "Maailman paras vitsi" -sketsiin, jossa eräs mies keksii vitsin, joka on niin hauska, että sen luettuaan kuolee.


(as a side note: se on ihana nainen nimeltään Charlotte Gainsbourg ja sen musiikki on suberkivaa. kuunnelkaa sitä, varsinkin uusinta levyä IRM'ää. ai niin ja haluaisin aivan kamalasti nähdä Antichristin, vaikka en varmastikaan pystyisikään katsomaan sitä. ne jotkut Youtuben sponssaamat kohtaukset siitä ovat niin kauniita ja visuaalista karkkia, mutta tiedän kyseisen elokuvan olevan oikeasti "tosi järkyttävä" (t. äitini joka ei koskaan järkyty mistään :--D) ja olen vähän yliherkkä kaikelle. ehkä sitten 18-vuotiaana. jee. why am I blabbering this much... oh well.)

ajattelin huomenna kirjoittaa niin hyvin, että Virkkunen ei voi muuta kuin antaa yhdeksikön äikästä. (saa nähdä toteutuuko :--d l ololol o) yksi suuruudenhulluista toiveistani on, että haluaisin joskus tehdä jotain niin hyvin, että saisin jonkun itkemään. toisaalta kerran sainkin, mutta se oli lähinnä kamalaa ja säikähdin. ei pianon iso ykkönen nyt ole niin elämää suurempi juttu. vai ei joo. ei. ehkä en.

aaaaa aa bcdefg. nyt menee yhtä sekavaksi kuin perjantain viimeiset pimatunnit.
en tiedä miksi, mutta tekee mieli laittaa vielä tämä kuva.


mä oon niin leija. (ja hyvä kiusaamaan tusseja kuoliaaksi.)

les jours joyeux

Tänään on ollut todella hyvä päivä! Siksi, koska:

- Lyömäsoitintunti oli peruttu. Joskus puhuttiin äidin kanssa tästä, miten ihanaa on soittotunnin peruuntuminen, ja että se on ihanaa myös silloin, vaikka olisikin vaihteeksi harjoitellut. Se ei oikein ymmärtänyt, mutta se onkin viulunsoitonopettaja.

- Minulla oli fysiikantunti peruttu. Hypärillä sain aikaiseksi vajaan sivun äidinkielen kolumnia! Oon edelleen sitä mieltä, että aiheeni (aamut) on tragikoominen ja tuhoon tuomittu, mutta ainakin repäisin jotain. Liioittelin Rilpan paatosta ja sain ihan hauskan alkukappaleen aikaan. Kuuntelin myös Debussyn Preludeja ja olin nukahtaa, sillälailla hyvällä tavalla, mukavasti. Koulussa työskentely on ihan kivaa.

- Juoksin kaksykköseen enkä ehtinyt, myöskään aina niin täsmällinen 28 ei odottanut. Ehkä joku kohtalo johdatteli minut bussiin 27V, jossa tajusin jäädä pois pysäkkiä aikaisemmin ja poiketa Viherkirppikselle. Se on jotenkin hämmentävän sympaattinen. Onneksi menin, koska löysin ihan älyttömän ihanat kengät ja vieläpä vain vitosella!!! Pieni materialisti minussa kukoisti vähän aikaa, en edes harkinnut että ostaisinko. :----D Vinyylilevyosastolla alkoi tosissaan harmittaa etten omista kyseistä soitinta, siellä oli Kevätuhria ja vieläpä kaksi eri versiota aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa JA oli siellä kaikkee muutakin kivaa, ja ne vinyylit maksoi 50 senttiä kappale voi ei. Mut voi kun kiva jollekkin toiselle vinyylin omistavalle!

- Laitoin Martin tiskaamaan!

- Sain tänään opiskelijakortin!


- Huomenna on KOLMEN SUUREN BILEET aaaaa 8--)


- Kuviksen esitelmä meni ihan hyvin, ja mulla oli tänään kivat vaatteet hehee. Ja hiketin ruotsintunnilla. Voisinko jotenkin rajoittaa tätä koulutoimintani ylistystä..... alkaa kuulostaa naurettavalta :-----ggggzzsx

(Minulla on muuten outo olo, kun kirjoitan isoilla kirjaimilla tänne näin.
pienet kirjaimet tuntuvat blogiin ja nettiin yleensäkin luontevilta
kuin uudet korkokenkäni jalassa,
vähän liian pienet ollakseen mukavat ja korrektit mutta sievät)

Kuvalinkoa ette pääse pakoon :----------( joku hullu on kävellyt pöydällä ja syönyt suklaata.

Spegel

on todella kaunis sana. ja vieläpä ruotsia! aika hämmentävää, koska yleensä en pidä ruotsista.
paitsi siitä jännästä äänteestä, joka on vaikkapa sanoissa själv ja kanske.

tänäänpä kuvailin hyppytunnilla töölössä pianotunnin jälkeen tällaisia mahtavuuksia suoraan från le tram number kahdeksan. jaoin myös neljäsosat kahdeksasosiin, harjoitin prima vistaa vähän liikaa suhteutettuna joululoman kestoon ja sekoitin matematiikalla sormeni. tahtilajit on rakkaita.





sain kevään puhkeamaan kukkaan.



läppä oli.


oon ollut sillei oudosti vähän downnn viime aikoina. en tiedä. ärsyttää kai vieläkin kun en mennyt mereen Egyptissä. pelkään usein ihan tyhmiä asioita. olisinhan voinut vaikka liukastua niitä portaita. vesikin oli(si) kylmää. vaikka ei oikeasti ollut. rakastan merta, se on loputon ja vetää minua aina, ja minä hölmö en uskalla vetäytyä. onneksi aurinkolasit on keksitty.

there's definitely no logic to human behaviour.
state of emergency, is where I want to be


minä todella inhoaisin asua Helsingin keskustassa, mutta silloin saisin onnellisena kuvata ratikoiden sieluja useammin. varsinkin seiskat A ja B ovat kauniita kohdatessaan Radanrakentajantien hyisessä mutkassa, lipuessaan toistensa ohi kylmästi, mutta samalla kuin jotain jo unohdettuja tunteita heräisi niissä, niin minusta tuntuu. olen hullu. tai sitten haluaisin vain kirjoittaa kirjan ratikoista.

sain äidinkielen inhottavasta pelastaako kasvissyönti maailman? -aineestani ylistäviä kommentteja, mikä hämmensi suuresti. äidinkieli on minulle aika vaikeaa lukiossa. jumalaton kiirekiirekiirekiirekiirekiire niiden kahden artikkelin kanssa. joskus aion kyllä valita sen AI12 tai 13 vai mikä olikaan, se on abstraktin kirjoittamisen kurssi. sanoja toistensa perään ja se on taidetta. näin meidän koulussa. ♥ (tosin varmaan myös Kalliossa!!!)





voi kun joskus osaisin tehdä aivan lyhyen päivityksen!