Taivas on utopistisen vaaleanpunainen hennon sinisellä taustalla ja sen poikki kiitävät pikkulinnut näyttävät mustilta pieniltä hopeasepiltä. Punainen valo meni jo, se on minun lempivaloni. Monta iltaa olen istunut keittiössä seuranani vain teetä (sekä joskus tämä läppäri ja joskus joku kirja ja vielä vähän aikaa sitten koulujuttuja) ja katsellut kuinka värit liukuvat toisiinsa, vaihtuvat, pois, pilvet peittävät ja paljastavat, päävärit sulavat mitä erilaisimmiksi yhdistelmiksi puihin ja nurmikkoon ja Viherlaakson yläasteen kielitaloon. En ole jaksanut analysoida, puhtaasti empiirinen tutkimus on ollut nyt mielenkiintoisempaa. Olen löytänyt uudenlaisen arvostuksen värejä kohtaan.
Tarvitsin kuin tarvitsinkin hengittämisen jaloa taitoa 21.5.2010 klo 9.45, mutta toisesta syystä kuin luulin. Pisteet 60/60 ja 6/6 äidinkielen kolmoskurssin teksteistä eivät olleet ihan odotuksiani vastaavia, mutta en valita. Oikeastaan koko lukion ensimmäinen vuosi tuntui joltain Suurelta Huijaukselta, joka alkaa tässä minulle ajan kuluessa hitaasti paljastua näyttämällä karmaisevan virneensä ja paljon hyväuskoisia koulumenestyjiä pureskelleet hampaansa. Jos niin ei käy, olen erittäin hämmentynyt. Tai sitten kenties pääsen eroon tästä selittelystä ja suostun kysyttäessä ehkä sanomaan vihdoinkin ääneen, että olen aika hyvä.
Kesäkuu on vihan kuukausi, vihan, joka heräsi taas toissapäivänä ja kiehuu hiljaisella mutta jatkuvalla tulella. Pohjois-Korean käytäntöjä erääseen uusperheeseen soveltava kalju despootti edustaa minulle kaikkea, mitä syljen ja halveksin mitä suurimmalla intohimolla. Tässä kaikessa loassa on suhteellisen naurettavaa se, ettei minulle itselleni ole mitään sanottu tai tehty (ainakaan suoraan), mutta minua ei kiinnosta antaa anteeksi lähisukulaisiini kohdistuneita törkeitä ja kylmiä (mutta toisaalta myös säälittävyyttä ja pienuutta osoittavia) sanoja ja tekoja. Kyllä minä muistan huoneenomistushierarkianne ja pinkin lapun yksityisjääkaapissanne, enkä minäkään olisi halunnut lähteä Tallinnaan samalla laivalla Teidän kanssanne, vaikka sillä laivalla olisi tuhansia muitakin ihmisiä, mutta jos Te olisitte siellä, niin sisäilmahan olisi vallan saastunutta ja laivan kerrokset todennäköisesti romahtaisivat ja uppoamisprosentti kolminkertaistuisi. Puss och kram. Toivoo Pahuuden Itsensä tytär Niina. :--))))
Noniin ja loppukevennys tuohon pakolliseen purkaukseen: Provinssirock lähestyy!! Tänään sain postissa leirintälomakelapun ja muistin koko tapahtuman. Se vei lähes kaikki rahani ja tulee viemään vielä paljon lisää, mutta ei jotenkin jaksa huolettaa. Raha on kiertävä luonnonvara. Se tulee ja menee. Minua ahdistaa suunnattomasti ihmiset, jotka ovat liian kiinnittyneitä rahaan. Nuorilta tradenomeiksi opiskelevilta jossain haastattelussa vastaus "mä haluun tehä rahaa" kysyttäessä heidän tulevaisuudenhaaveistaan aiheuttaa lähinnä vain oksennusrefleksin. En näköjään onnistu kunnolla työntämään näitä inhottavia huomautuksia pois, mutta yritän vielä kerran: Provinssi tulee olemaan kiva koska Crystal Castles on siisti nähdä, samoin Between the Buried and Me ja Mew öö ö ö neljättä kertaa (oho abuaa) sekä Pendulum ja tietysti Rammstein, jälkimmäinen tosin äärimmäisen läbällä eikä toivottavasti kovin selkeässä olotilassa.
Kun yritän palata ajassa taaksepäin kymmenen vuotta ja pudottaa käteni koskettimille liian kovaa tai hiljaa, äkkinäisesti, ilman mitään finesseä ja vuosien hiomista, huomaan yllättävää kyllä pystyväni siihen. Se on äärimmäisen vapauttavaa. Stravinskyn kaikki kahdeksan suloista Les cinq doigtsia sormissani voin hetken teeskennellä olevani taas jossain paikassa tai ajassa, jonne stressi ja liian korkeatasoiset musiikkikurssit ja kaljut despootit ja kipeät selät ja saavuttamattomat mutta kiinnostavat ihmiset eivät ole vielä piirtäneet tummia, vaarallisia, teräviä varjojaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti