Nyt kun tällä läppärillä, jonka omistaja tuhisee viereisessä valkoisessa huoneessa (ja siinä huoneessa on tämän talon isoin ikkuna), on vielä 44 minuuttia aikaa elää takkuisesti virtapiiriensä hengityskanavillaan, minun tietenkin tekee mieli tulla tänne ja yrittää tehdä joku nopeusennätys näpyttelyssä, uniset teetä juoneet sormet yrittävät. Ei tule mitään, mutta katsoin äsken Kieslowskin Trois couleurs -sarjasta Bleun ja se oli loistava. Kirjasto on sydänystäväni. Huomenna aion ehkä katsoa von Trierin Dogvillen tai Tarkovskyn Peilin, en osaa vielä päättää.
Kaikkea on kasaantunut päälle niin paljon, että paine on oudosti kadonnut ja tuntuu melkein kuin eläisi todella kevyesti, vailla huomista ja stressiä. En jaksa ottaa paniikkia mistään, en edes ruotsista, vaikka se on se pahin musta lammas kaikkien kielien joukossa, koska lähes kaikkia niitä muita kohtaan tunnen jotain... no, positiivista((((tylsät sanavalinnat itkettää). Ruotsin kielessä tulee ehkä kerran puolessa vuodessa vastaan joku sana tai äänne, joka on kaunis ja herättää edes minimaalisen inspiraation tai soinnun jossain pään nurkassa. Toisin vaikka ranska tai venäjä, jotka ovat jotain niin pökerryttävää etten jaksa siitä tässä alkaa selittää enempääMUTTA sen vaan sanon että haluaisin kokeilla soittaa sinne mikäseon se palvelu interrogations sur le système finlandais?--- no se mihin voi soittaa ja kysyä suomen asioista ja kuunnella kun joku puhuu ranskaa tai venäjää (tai arabiaa tai englantia) ja voisin soittaa sinne vain kuullakseni sitä itseään, nimittäin rakkautta verbaalisessa muodossa. Var och en av modersmål-läraren skulle få dåliga drömmar tuosta äskeisestä virkkeestäni. Ja ruotsinopettajat taas tuosta. Noidankehä.
Tänään säestysoperaatiossani sain suklaata ja tukahdutetun yskäkohtauksen, en tosin samaan aikaan. Minua jännitti vasta jälkeenpäin ja en tiedä miksi ollenkaan, koska enhän minä pyrkinyt minnekkään. En tunne yhtään mitään, paitsi ehkä pientä harmia, koska olisihan se nyt kivempaa olla kaksin kuin yksin, niin sanotaan televisiossa ja kirjoissa ja eeppisissä julistuspuheissa paremmasta maailmasta. Ja elokuvissakin loppukohtauksessa on aina kaksi eikä yksi. Mutta ei se mitään. En sitten ollut ihan tosissani tuossa televisio-sanasta eteenpäin. :--D ää
44 - 27 = 17 minuuttia laski joku tietoisuus tai kone tai sitten minä (ja veti julman verenpunaisen ruksin akku-merkin ylle) tämän tekstin kirjoittamiseen menneen aikaa, joten se on ehkä hyvä lopettaa tähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti