perusperjantai

joku kuolee, joku päättää pitää juhlat.
en usko kuitenkaan näiden kahden välillä olevan kausaalisuhdetta......











lapsi on terve kun se leikkii. (?)

skeptisismi herätti dogmaattisesta unestani

toivon joululahjaksi tällaisen olon useammin
(ja nää leffatki kävis, ihanaihanaihanaihana aaa aa a a.)



eräänä keskiviikkona päätin (tuntia aikaisemmin kuin itse tapahtuma alkoi) osallistua kansainväliseen filosofiseen esseekirjoituskilpailuun, se oli outo kokemus. englanniksi kahdessa tunnissa. torkkelin viidestä osallistujasta pääsin yhden abin kanssa "jatkoon" ja tänään tuli sellaiset palkinnot julki tai jotain. tälle mukafilosofille ei herunut mitään mutta se abi sai kultaa ja oon iloinen. oikeasti tällä kertaa. meidän koulu on ihan jees.

en tykkää tuotteista enkä tuote-esittelyistä, mutta tykkään pikkukattilasta ja siihen sopivasta pikalevystä joiden pyyteettömällä avulla aamuisin keitän itseni hereille kahdessa minuutissa. rakastan hissakolmosta ja otin koulun käytävältä ilmaispinosta "huomenna on liian myöhäistä" -nimisen kirjan.

koska niin silloin onkin

OLEN

olen kuivattanut ja parantanut ihoani systemaattisesti ja syönyt liian iloisen värisiä lääkkeitä. olen syönyt kynsiäni ja ottanut seitsemännen sotasonaatin ikuisuusprojektikseni (olen hullu, tiedän) mutta en taaskaan tiedä niistä vesistä tai impressionistin kosketuksesta. olen tehnyt ystäväni kanssa ison, graafisen, tragikoomisen, groteskin, osittain neonvärisen L-kirjaimen joka ei päässyt mukaan koulumme näyttelyyn, koska se "ei vaan matchannut muuhun HELSINKI-sanaan". olen hymyillyt ihmisille kauniisti heidän katsoessaan ja rumasti heidän tietämättään. olen myös haastatellut ihmisiä vessoista ja vessassa. olen itkenyt koulussa koska heitin perunan biojäteastiaan ja koska joku sanoi liian kauniisti ja jossakin soitettiin baptism ja tunsin itseni huonoksi.

MUISTIN

tänään venäjän verbejä ensimmäisessä persoonassa.
minä
-tiedän
-sanon
-puhun
-rakastan
-kuuntelen
-katselen
-näen
-haluan
-asun
-ulkoilutan (jotain)
-kävelen
-työskentelen
-ymmärrän
-luen
-tulen olemaan

näillä hiuksilla tunnen kummallisesti olevani Véronique

teetä, teetä, täydellistä teetä.

Miksi aina kolme tapahtuu samaan aikaan:
teevesi alkaa kiehua tosissaan,
paahtoleivät pomppaavat ja leivänvoiteluneuroosi käynnistyy
ja tulee vessahätä.

Tänään katsoin Andrei Tarkovskin Stalkerin ja se oli niin kaunis etten jaksanut liikkua pitkään aikaan vaikka katsoinkin sen kahdessa osassa ja söin jotain karmaisevaa jälkimmäisellä puoliskolla. Ja kun kuulee venäjää se kuulostaa niin kivalta, kivemmalta kuin mikään muu, nostalgia-aallot vyöryvät ylitseni ja olen taas joku pienisilmälasinen esimurrosikäinen Kapusta Master -kirjan takana. Ylämäki joka nousee Avoimelle Yliopistolle on niin jyrkkä etten ikinä uskaltaisi kävellä sitä alas talvella. Venäjä on kuin toinen äidinkieleni jota en koskaan oppinut kunnolla ja se sisältää maailman kauneimmat ja vivahteikkaammat äänet.

(ах Тарковский, как я вас люблю)

En muista, minkälaista elämäni oli ennen kuin tajusin kirjaston täydellisyyden. Sano se: kirjasto on täydellinen. Tänään en voinut olla lainaamatta uudestaan Mulholland Drivea (koska en uskaltanut katsoa sitä ensimmäisellä lainauskerralla koska katsoin ensin Inland Empiren ja se on se maailmanpelottavin jota en ehkä uskalla katsoa ikinä uudestaan) samoin kun en voinut olla käyttämättä 85 säälittävää senttiä johonkin turhaan kaloriryppääseen.

Olen vapaa
kun perjantaina Liebestraumin teema tulee neljättä ja viimeistä kertaa ja vasen käteni menee yli, huomaan että tärisen olkapäistä asti ja minua lähinnä ärsyttää ja kyllästyttää koska näin käy aina, aina olen vain ikuisesti tärisevä hermoheikko ainakin näennäisesti, pääni sisällä tosin ei tapahdu juuri mitään. Minulla ei ole muistia eikä tietoisuutta niinä hetkinä, koska en ymmärrä silloin mitään. Kokonaiskuva näkyy ehkä vasta tänään tai huomenna.
Ihmiset eivät huomaa tärinääni, he huomaavat sen että teen musiikkia ja otan aikaa ja että minun vaatteeni on punainen mekko ja silmäni ovat joskus auki, joskus kiinni.
Ihmiset muistavat sen, että soitin jotain, joka saattaa olla heille täysin merkityksetöntä tai sitten ihan mukavaa kuunneltavaa.
Jos minä jotain muistan, niin se on kun sanoin (valehtelin): "Ei mua jännitä mä oon psyykannu itteeni ihan kivasti ja tää on pieni sali ja rento tilaisuus jaja---"


Mutta ei se mitään.

nukahtaessani näin verhon laskeutuvan

En osaa valehdella.

päivät menevät ohi, niin järkyttävä klisee kuin se onkin. kaikki mikä käy sisälläni ilmaantuu vähitellen silmiini ja jokainen aina vain kasvavan teekuppivuoren edessä vietetty tunti on turha. jokainen minuutti jonka istun neuvottomana tyhjien valkoisten koskettimien tai tyhjien valkoisten konseptipaperilakanoiden ääressä. unohdan teeveden kiehumaan ja sanat suuhuni mustaksi möykyksi. juoksen hakaniemen metroasemalta kallioon ranskantunnille yhtä matkaa erään varsin koomisen tapauksen kanssa ja tiedän ettei tapahtuma tule hymyilyttämään jos erehdyn muistelemaan sitä lähitulevaisuudessa. juoksen pakoon toivotonta utopiaa, joka nousee kolmannen kerroksen portaita ylös. juoksen pianotunnille noin seitsemänsataa metriä ja seitsemäntoista porrasta. illalla juoksen kotiin koska päivästä on kuollut jo liian monta hetkeä ja ihmisellä ei voi koskaan olla liian kiire. mon raison d'être.

Mutta jos joku asia tekee minut nyt iloiseksi, niin se on ehkä se, että heitin itseni äsken ulos RUB6-kurssilta ja nyt minulla on vain kolmekymmentäkuusi kurssia koko vuodelle. huomatkaa ironian pistäviä piikkejä. Materia auttaa yllättävää kyllä myös. kengät ja sukkahousuja ja neule ja punainen mekko.

Sydän lentää

(en ehkä kestä näiden ranskalaisten naisnäyttelijöiden ihanuutta
troiscouleursbleu hhhihi)

Tänään:

rakastuin latinaan (entistäkin) intohimoise(mm)st(in)i kirjoittaessani lukuisia sanontoja ylös, sellaisia joita haluan oppia käyttämään arkipuheessa just because

nappasin katseen keskeltä kalliolaista massaa ja tulin siitä valtavan iloiseksi

lamaannuin yksin vanhentuneita rispaantuneita tarroja vasten ja koulun kaappeja vasten ja näin ehkä 120 asteen kulmasta luokkaan sisälle ja siellä taululla oli sitä käsialaa jolta minunkin kummasti näyttää nykyään ja mietin miten tähän on tultu

ostin korvatulpat, salaatin, keikkalipun ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät -kirjan

soitin tulipunaisen tangon ja mustaakin mustemman Prokofjevin seitsemännen sonaatin ensimmäisen osan ensimmäisen kolmasosan, palautin mahdollisuuteni lukea se loppuun kirjastoon mutta ei se mitään ei oikeasti.

laitoin teeveden lämpiämään ja unohdin sen kiehumaan kunnes se kiehui lähes kokonaan pois.................
nauratti.

kirjoittaminen on nyt kivaakivaakivaa

kysynnän ja tarjonnan tragikoominen laki

Äsken tapahtui historiallinen hetki, joka on pakko kirjoittaa ylös:

en jännittänyt ollenkaan pianotunnilla ja (tätä on vaikea sanoa mutta yritän kuitenkin)

meni tosi hyvin.
tuntuu ihan paradoksaaliselta soittaa niin että on täysin tyyni, sisältä ja ulkoa. ei mitään ahdistusta. sekin tuntuu huijaukselta, ainakin vähän, mutta jos se sitä on niin olkoon. koska harvoin on näin, usein on paniikki ja ahdistus ja jossain ihan liian sisällä, niin sisällä ettei ulospääsystä edes tiedä ja oli aika jännittävää olla sellainen ruumiistairtautumisolo soittaessaan, samalla oli aivan kiinnittynyt koskettimiin mutta samalla oli ulkopuolinen katsoja jossain. en tiedä jee, en tosiaan tiedä, mutta minulla on nyt ihan kiva olo.

Tuntuu kamalalta pantata kuutta nuottivihkoa kirjastosta ja uusiauusiauusia, mutta huomenna alkaa palautusoperaatio. Tulevat päivät näyttävät odottamisen arvoisilta, tein toissapäivänä valtavan listan johon on merensinisellä kynällä kirjoitettu kaikki lukuvuoden mielenkiintoiset HKO-RSO-Tampere-Turku-Lahti-Tapiola-Sellosali -akselilla järjestettävät konsertit. En hengittänyt kun näin mitä Lahdessa on 14.4.2011 :---<3!!!!

Nyt takaisin arkeen, derivoin itseni matematiikan kirjan sisään ja toivottavasti pääsen sieltä neljänkymmenen minuutin sisällä takaisin ulos jotta voin mennä Karakallioon soittamaan muutamia hassuja ääniä kellopelillä, puupalikoilla ja triangelilla.

Vielä yksi syrjähyppy jonnekkin muualle: rakastan soittaa ja kuunnella tällaista maailmansurullisinta ja lohdullisinta.

Vers la flamme

Ja nyt on oikeastaan tapahtunut aika paljon, en ole kyennyt kirjoittamaan. Lähes koko kesän olin, kai se on myönnettävä, aika pakkomielteinen pianon suhteen, Galleria ja Sibelius-luokka ja pimeät käytävät sulautuivat osaksi surullista sisintäni, mutta masokisti minussa iloitsi osuessaan edes kerran oikeille oktaaveille ja harjoitellessaan Ei Läksyjä kuten Jeux d'eauta ja Elegiaa ja katso, valtameri- ja vallankumousetyditkin menevät sekasin, alkavathan ne samalla kirjaimella, sattuuhan tuota. ja oli mukavaa laittaa uusi hattu päähän, nähdä ihmisiä joka kymmenes päivä ja unohtaa itsensä-
itsensä voi unohtaa kun seisoo liikennevaloissa ja antaa bussien kiitää ohi ja kuvajaisesta näkee itsensä vain osana maisemaa ja kaupunkia ja värien aaltoja ja värejä ja aaltoja ja melua-




Suolahti pelotti enemmän kuin kaikki elämäni hammaslääkärikäynnit yhteensä, pelkoon ei ollut syytä niinkuin ei ole ollut muihinkaan kesäisiin pelkoihini, ja alkeellista matematiikkaa soveltaen voidaan leirin teemat jakaa kolmeen: musiikki (sisältää haavat, rakkulat, krampit, tunnit, luokkakonsertit, harjoittelut, konsertit, itkut, naurut, improvisaatiot, keskustelut, yksinäisyyden ja yhtenäisyyden ja kaiken muunkin), jalkapallon MM-kisat (sisältää olennaisen) ja yö (sisältää uudet ihmiset, uudet olot, vanhat ihmiset, vanhat olot, liitutaulun, improvisaatiot myöskin, pöydänjalkoja, viinipulloja, hupsavukkeita ja lukemattomia hyttysenpistoja ja järven jossa en uinutkaan)



(ja ehkä vähän nukkumistakin.)

Kirjoittaminen on vaikeaa, mutta kuvat ja äänet ovat vaikeampia. Tänä kesänä näin maailman surullisimman oudoimman ahdistavimman elokuvan, jonka painajaismaiset kuvat resonoivat vieläkin minussa, onneksi eivät kovin selvästi mutta vähän kuitenkin. Näin silti myös kauniita kuvia esimerkiksi Orionissa ja mukulakadun heijastuksessa ja ihmisissä vieressäni. Ja kauneutta on ollut paljon, sitä ei voi kieltää. Kuulin maailman pelottavinta musiikkia maailman tuhoutumisesta tulessa ja kuulin sydämen hakkausta, hikeä, niin sellaista jännitystä johon samaistun niin suloisen helposti pienessäsuuressa salissa ja useat tärisevät mutta osaavat kymmenet sormet kutoivat kauniita nuottiverkostoja ilmaan jotta yleisö hukkuisi niihin muutamaksi minuutiksi.

Anteeksi kovin, en saa itsekkään tästä mitään tolkkua. :-- tunnun unohtaneen kaikki sanat

haluaisin edelleen avaruuteen