tabula rasa

Hei taas minä täällä vähän väärään aikaan tosin tekstitaitovastauksen tekemisen kanssa päällekkäin (grrr) nähkääs enkä minä mitään järkeviä asioita asioimassa (syökää tätä halvatun muhennosta. ja uunista tulee juuri nyt kuumia sämpylöitä) mutta ahdistaa kummallista kyllä ihan kaikki ja olen todellakin loman tarpeessa. :---

Minulla on tässä pöydälläni televisio josta en tiedä toimiiko se, en ole vielä kokeillut. Se ei voi antaa minulle mitään. Pöydälläni seisoo myös kasvojeni korkeudella pieni sokaisevan valkoinen öljyväritaulu, joka on tyhjä. Aina kun yritän nukahtaa, se heittää huoneeni harmaan ja mustan raskaan massan seasta minulle jonkun satiirisen kommentin ihmisen laiskasta olemuksesta ja minä säikähdän sitä. Sen valkoisuutta, sen tyhjyyttä, outoa äänetöntä melua jota siitä lähtee. Se heijastaa minua täydellisesti, mutta sekään ei voi antaa minulle mitään. Lepakkoluola ( = koulun ruokalan pieni valkoseinäinen vähän eristynyt osa. ajattelin vain täsmentää) antaa minulle ruokaa, lukuisia aiheita väittelyyn, auktoriteetteja ja opinkappaleita ja toisaalta jonkun sellaisen haivenen toivosta kesästä ja jostain, ja---

Haluaisin kuivat ja kylmät kädet vaikkapa tunnin ajaksi päivästä, jotta voisin häiriintymättä kirjoittaa asioita. Haluaisin myös vähän vähemmän punaisen mielen ja sosialisaation kannalta hyvät, normaalit, standardien mukaiset kiinnostuksenkohteet. Haluaisin pystyä hengittämään ylimmillä tasoilla ja toisaalta myös rimanalituksissa. Keinu. Huomenna kello 9.45 tarvitsen kyseistä elintoimintoa, hengittämistä, enemmän kuin koskaan. Tämä voisi olla ensi vuoden joululahjalistani. Tai sitten voisin toivoa niitä jo parin paniikintäyteisen minuutin päästä, kun kiire saa minusta hiljaa tukehduttavan otteensa.

Next moodswing in 7 minutes: minua alkoi naurattamaan suunnattomasti, kun huomasin ettei tällä koneella ole yhtäkään kuvaa. Kuinka surkuhupaisaa elämä onkaan?
Siksi etsin yhden kuvan tähän näin. Minä kaipaan kuvia, vaikka elän niiden keskellä ja uin isossa kuvien valtameressä joka sekunti.

nonsense sense non sen se on

Nyt kun tällä läppärillä, jonka omistaja tuhisee viereisessä valkoisessa huoneessa (ja siinä huoneessa on tämän talon isoin ikkuna), on vielä 44 minuuttia aikaa elää takkuisesti virtapiiriensä hengityskanavillaan, minun tietenkin tekee mieli tulla tänne ja yrittää tehdä joku nopeusennätys näpyttelyssä, uniset teetä juoneet sormet yrittävät. Ei tule mitään, mutta katsoin äsken Kieslowskin Trois couleurs -sarjasta Bleun ja se oli loistava. Kirjasto on sydänystäväni. Huomenna aion ehkä katsoa von Trierin Dogvillen tai Tarkovskyn Peilin, en osaa vielä päättää.

Kaikkea on kasaantunut päälle niin paljon, että paine on oudosti kadonnut ja tuntuu melkein kuin eläisi todella kevyesti, vailla huomista ja stressiä. En jaksa ottaa paniikkia mistään, en edes ruotsista, vaikka se on se pahin musta lammas kaikkien kielien joukossa, koska lähes kaikkia niitä muita kohtaan tunnen jotain... no, positiivista((((tylsät sanavalinnat itkettää). Ruotsin kielessä tulee ehkä kerran puolessa vuodessa vastaan joku sana tai äänne, joka on kaunis ja herättää edes minimaalisen inspiraation tai soinnun jossain pään nurkassa. Toisin vaikka ranska tai venäjä, jotka ovat jotain niin pökerryttävää etten jaksa siitä tässä alkaa selittää enempääMUTTA sen vaan sanon että haluaisin kokeilla soittaa sinne mikäseon se palvelu interrogations sur le système finlandais?--- no se mihin voi soittaa ja kysyä suomen asioista ja kuunnella kun joku puhuu ranskaa tai venäjää (tai arabiaa tai englantia) ja voisin soittaa sinne vain kuullakseni sitä itseään, nimittäin rakkautta verbaalisessa muodossa. Var och en av modersmål-läraren skulle få dåliga drömmar tuosta äskeisestä virkkeestäni. Ja ruotsinopettajat taas tuosta. Noidankehä.

Tänään säestysoperaatiossani sain suklaata ja tukahdutetun yskäkohtauksen, en tosin samaan aikaan. Minua jännitti vasta jälkeenpäin ja en tiedä miksi ollenkaan, koska enhän minä pyrkinyt minnekkään. En tunne yhtään mitään, paitsi ehkä pientä harmia, koska olisihan se nyt kivempaa olla kaksin kuin yksin, niin sanotaan televisiossa ja kirjoissa ja eeppisissä julistuspuheissa paremmasta maailmasta. Ja elokuvissakin loppukohtauksessa on aina kaksi eikä yksi. Mutta ei se mitään. En sitten ollut ihan tosissani tuossa televisio-sanasta eteenpäin. :--D ää

44 - 27 = 17 minuuttia laski joku tietoisuus tai kone tai sitten minä (ja veti julman verenpunaisen ruksin akku-merkin ylle) tämän tekstin kirjoittamiseen menneen aikaa, joten se on ehkä hyvä lopettaa tähän.

8.20-9.45

Kuinka elämä onkaan sattumanvaraisen hullua ja raadollista: en ole kirjoittanut tänne kahteen ja puoleen kuukauteen, ja nyt kun niin vihdoin teen, olen yhtäkkiä niin mahdottoman surullinen, etten tiedä mitään. Kirjoitan tässä samalla jotain novellinrunonsekasikiöntapaista otsikolla Lemmikki, ei silläkään kai ole mitään suurempaa tarkoitusta tässä tragikoomisessa väärän ajan ja paikan ja ihmisen allegoriassa, mutta joskus aamubussin takaikkunasta siivilöityvä punainen meri on nostettava jonnekkin esille ennen kuin englanniksi lausutut limerikit valtaavat psyykeni halkeilevat seinät.

Olen viime päivinä juonut teetä ja kahvia enemmän kuin matematiikka tarjoaa lukuarvoja ja lukenut Dostojevskin hurmaavaa Riivaajat-romaania tuskallisen hitaasti. Alttosaksofoni ja sen valloittava, joskin jollekkin toiselle luvattu soittaja ovat yksi monista hektisen kiireeni aiheista, olenhan pianisti, siis säestäjä, lakananompelija, sivunkäännön virtuoosi, aikataulujen taivuttaja. Todistukseni saattaa saada koulumme kevätjuhlassa stipendin, en tiedä, mutta 0,25 sen keskiarvosta puuttuu ns. siitä parhaasta mahdollisesta, akateemisesta kliimaksista, perfektionistien märästä unesta. Kaikki on siis hyvin. Ruokaa on vielä kaupassa ja joitain kevään lakkoilijoita vielä kenties esiinmarssimassa median riemuksi, ja minulla on elämää ja taidetta ja tätä rakasta melankoliaa kaulaa myöten ulottuvillani. Sekoitus teknologiaa ja jotain 1800-luvun juustoista romantiikkaa, sitä minä olen nyt. Minä kadotin Kevätuhrin alun rytmin, koska en ole hyvä opettelemaan mitään niin paniikinomaista ulkoa, mutta sydämen rytmihäiriöni osaa baletin silmät sidottuina ja korvat upotettuina. Ilmoitin kesäkuun taitteeseen itseni musiikkileirille, jossa harrastetaan hiljaisuuden sijaan rankkaa bailaamista ja jonka aikana minun pitäisi saada impressionistin vedet leikkimään. Kesä kuulostaa sananakin nyt kaukaiselta, kuin jonkun poliittisen haaveilija-agitaattorin luvatulta aikakaudelta.

Minä kirjoitan yössä ja kuuntelen epäröiviä sadepisaroita. Juuri nyt illan viimeinen hidas tanssitaan jämäkästi ikkunani alla, kakskutoset tapaavat nopeasti ja kiusallisesti, toinen ehkä tallaa toisen varpaille. Minulla ei ole oikeastaan aikaa olla kipeä, mutta kurkkuni on päättänyt toisin ja minua luultavasti siunataan lähitulevaisuudessa pikaisella kuumeella, jonka jälkeen olen taas vähän puhdistuneempi ja karaistuneempi, pienessä kuplassani kun elän.

En ole enää surullinen, mutta en unohda koskaan ehdotusta, että voisin palauttaa äidinkielen novellianalyysin paria päivää myöhemmin samalle päivälle osuvan lyömäsoitintutkintoni takia.