nukahtaessani näin verhon laskeutuvan

En osaa valehdella.

päivät menevät ohi, niin järkyttävä klisee kuin se onkin. kaikki mikä käy sisälläni ilmaantuu vähitellen silmiini ja jokainen aina vain kasvavan teekuppivuoren edessä vietetty tunti on turha. jokainen minuutti jonka istun neuvottomana tyhjien valkoisten koskettimien tai tyhjien valkoisten konseptipaperilakanoiden ääressä. unohdan teeveden kiehumaan ja sanat suuhuni mustaksi möykyksi. juoksen hakaniemen metroasemalta kallioon ranskantunnille yhtä matkaa erään varsin koomisen tapauksen kanssa ja tiedän ettei tapahtuma tule hymyilyttämään jos erehdyn muistelemaan sitä lähitulevaisuudessa. juoksen pakoon toivotonta utopiaa, joka nousee kolmannen kerroksen portaita ylös. juoksen pianotunnille noin seitsemänsataa metriä ja seitsemäntoista porrasta. illalla juoksen kotiin koska päivästä on kuollut jo liian monta hetkeä ja ihmisellä ei voi koskaan olla liian kiire. mon raison d'être.

Mutta jos joku asia tekee minut nyt iloiseksi, niin se on ehkä se, että heitin itseni äsken ulos RUB6-kurssilta ja nyt minulla on vain kolmekymmentäkuusi kurssia koko vuodelle. huomatkaa ironian pistäviä piikkejä. Materia auttaa yllättävää kyllä myös. kengät ja sukkahousuja ja neule ja punainen mekko.

Sydän lentää

(en ehkä kestä näiden ranskalaisten naisnäyttelijöiden ihanuutta
troiscouleursbleu hhhihi)

Tänään:

rakastuin latinaan (entistäkin) intohimoise(mm)st(in)i kirjoittaessani lukuisia sanontoja ylös, sellaisia joita haluan oppia käyttämään arkipuheessa just because

nappasin katseen keskeltä kalliolaista massaa ja tulin siitä valtavan iloiseksi

lamaannuin yksin vanhentuneita rispaantuneita tarroja vasten ja koulun kaappeja vasten ja näin ehkä 120 asteen kulmasta luokkaan sisälle ja siellä taululla oli sitä käsialaa jolta minunkin kummasti näyttää nykyään ja mietin miten tähän on tultu

ostin korvatulpat, salaatin, keikkalipun ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät -kirjan

soitin tulipunaisen tangon ja mustaakin mustemman Prokofjevin seitsemännen sonaatin ensimmäisen osan ensimmäisen kolmasosan, palautin mahdollisuuteni lukea se loppuun kirjastoon mutta ei se mitään ei oikeasti.

laitoin teeveden lämpiämään ja unohdin sen kiehumaan kunnes se kiehui lähes kokonaan pois.................
nauratti.

kirjoittaminen on nyt kivaakivaakivaa

kysynnän ja tarjonnan tragikoominen laki

Äsken tapahtui historiallinen hetki, joka on pakko kirjoittaa ylös:

en jännittänyt ollenkaan pianotunnilla ja (tätä on vaikea sanoa mutta yritän kuitenkin)

meni tosi hyvin.
tuntuu ihan paradoksaaliselta soittaa niin että on täysin tyyni, sisältä ja ulkoa. ei mitään ahdistusta. sekin tuntuu huijaukselta, ainakin vähän, mutta jos se sitä on niin olkoon. koska harvoin on näin, usein on paniikki ja ahdistus ja jossain ihan liian sisällä, niin sisällä ettei ulospääsystä edes tiedä ja oli aika jännittävää olla sellainen ruumiistairtautumisolo soittaessaan, samalla oli aivan kiinnittynyt koskettimiin mutta samalla oli ulkopuolinen katsoja jossain. en tiedä jee, en tosiaan tiedä, mutta minulla on nyt ihan kiva olo.

Tuntuu kamalalta pantata kuutta nuottivihkoa kirjastosta ja uusiauusiauusia, mutta huomenna alkaa palautusoperaatio. Tulevat päivät näyttävät odottamisen arvoisilta, tein toissapäivänä valtavan listan johon on merensinisellä kynällä kirjoitettu kaikki lukuvuoden mielenkiintoiset HKO-RSO-Tampere-Turku-Lahti-Tapiola-Sellosali -akselilla järjestettävät konsertit. En hengittänyt kun näin mitä Lahdessa on 14.4.2011 :---<3!!!!

Nyt takaisin arkeen, derivoin itseni matematiikan kirjan sisään ja toivottavasti pääsen sieltä neljänkymmenen minuutin sisällä takaisin ulos jotta voin mennä Karakallioon soittamaan muutamia hassuja ääniä kellopelillä, puupalikoilla ja triangelilla.

Vielä yksi syrjähyppy jonnekkin muualle: rakastan soittaa ja kuunnella tällaista maailmansurullisinta ja lohdullisinta.