how scandinavian of me

Jeejeeee teki mieli tulla tänne blogspotiinkin.
Minulla on tunne, että pitäisi tehdä tähän alkuun joku esittelyteksti tai joku. Että en voi vaan suoraan alkaa kirjoittamaan! Nojoo. Hmmmmmhhmmhm. Paitsi että en kyllä tee, koska en osaa, ja koska tätä ei luultavasti lue - ainakaan aluksi - kuin yksi ihminen minun lisäkseni. Eiköhän teksteistä saa ihan hyvin selvää minkälainen olenn. (Syytän kellonaikaa tästä sönkkäyksen uskomattomasta määrästä) Ainiin, ja minulla on tänne kirjoittaessani tavoitteena etten

1) käyttäisi hymiöitä (paitsi joskus on aivan pakko !!)
2) kiroilisi. tässäkin joskus sallitaan. :--------------D

toivottavasti saisin nuo pidettyä edes jotenkin. häiritsee ihan kamalasti lukea vanhoja LJ-tekstejä, koska... en tiedäentiedä ne on vaan jotain niin sekavaa! Okei no joskus pitää repäistä ja olla sekaisin, kirjoittaa aineisesti ja sillee mutta ei ehkä ihan aina. Tai jotain. Mutta hei apua piti selittää tänne tästä päivästä, tai oikeastaan vähän lähiajan tapahtumista.
On nimittäin tapahtunut nyt aika monia juttuja.

Tämä päivä alkoi väärällä jalalla, erittäin myöhässä olevalla A-junalla ja Kevätuhrilla. Juoksin, juoksin Elielinaukion halki ja metron portaat alas enkä edes hengästynyt. Samaan aikaan kuulin kuinka tyttö putosi pois rytmistä ja piiristä, minä en (onneksi kaatunut liukuportaissa.)
Ruotsi ja ranska menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka rakastankin kieliä - tässä tapauksessa jälkimmäistä paljon enemmän kuin ensimmäistä. Olin vähän horroksessa.
(En pysty tekemään mitään järkevää vähään aikaan sen jälkeen, kun olen kuunnellut kyseisen teoksen. Totesin sen tasan viikko sitten perjantaina, enkä ole vieläkään ihan päässyt yli siitä konsertista. Tärisin niin paljon, eikä itkukaan - onnellinen sellainen - ollut kaukana.)

Ruokailun jälkeen Skavabölen pojat odotti meitä ykkösiä Kinopalatsissa. Tällä kertaa ei tarvinnut olla myötähäpeäinen suomalaista elokuvaa kohtaan, oli nimittäin positiivinen yllätys. Hämmensi vähän, kun teemat olivat jotenkin niin rankkoja, ja loppupuolella elokuvaa ei kyllä naurattanut enää mikään. Yleensä tekee mieli käydä läpi kavereiden kanssa joku elokuva, mikä oli paras kohtaus, aaaa se oli niin eeppinen, mä inhosin sitä ja sitä tyyppii et cetera et cetera. Mutta nyt olin aika hiljaa matkalla Espooseen. En mä tiedä. Perheväkivalta on jotain kamalaa.
Ei ole onneksi mitään omakohtaisia kokemuksia, mutta kai olen vaan alkanut olemaan taas aika herkkä. Ehkä vähän liiankin.

Viime aikoina on myös ollut ikävä tunne - ei, varmuus - siitä, että olen aika huono ihmissuhteissa. En ole puhunut monille ystävilleni pitkään aikaan ja siitä on syyllinen olo, lisäksi eilen tapahtui yksi aika inhottava juttu. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, ettei tästä tule mitään, ja kuinka monta kertaa olenkaan myös varmistunut asiasta - ei, tästä ei todellakaan tule mitään. Ruumiini on oppinut vuoden aikana pysymään poissa hänen luotaan, vaikka järkeni sanoo toisin. Jalkani kävelivät poispäin, ajatukseni halusivat mennä takaisin. Olisin voinut vain kävellä ohi.
Olisiko se ollut niin vaikeaa?
Ei. (Kyllä.)

Nyt nukuttaa älyttömästi jotenjotenjoten taidan lopettaa tähän.