itsensä voi unohtaa kun seisoo liikennevaloissa ja antaa bussien kiitää ohi ja kuvajaisesta näkee itsensä vain osana maisemaa ja kaupunkia ja värien aaltoja ja värejä ja aaltoja ja melua-
Suolahti pelotti enemmän kuin kaikki elämäni hammaslääkärikäynnit yhteensä, pelkoon ei ollut syytä niinkuin ei ole ollut muihinkaan kesäisiin pelkoihini, ja alkeellista matematiikkaa soveltaen voidaan leirin teemat jakaa kolmeen: musiikki (sisältää haavat, rakkulat, krampit, tunnit, luokkakonsertit, harjoittelut, konsertit, itkut, naurut, improvisaatiot, keskustelut, yksinäisyyden ja yhtenäisyyden ja kaiken muunkin), jalkapallon MM-kisat (sisältää olennaisen) ja yö (sisältää uudet ihmiset, uudet olot, vanhat ihmiset, vanhat olot, liitutaulun, improvisaatiot myöskin, pöydänjalkoja, viinipulloja, hupsavukkeita ja lukemattomia hyttysenpistoja ja järven jossa en uinutkaan)
(ja ehkä vähän nukkumistakin.)
Kirjoittaminen on vaikeaa, mutta kuvat ja äänet ovat vaikeampia. Tänä kesänä näin maailman surullisimman oudoimman ahdistavimman elokuvan, jonka painajaismaiset kuvat resonoivat vieläkin minussa, onneksi eivät kovin selvästi mutta vähän kuitenkin. Näin silti myös kauniita kuvia esimerkiksi Orionissa ja mukulakadun heijastuksessa ja ihmisissä vieressäni. Ja kauneutta on ollut paljon, sitä ei voi kieltää. Kuulin maailman pelottavinta musiikkia maailman tuhoutumisesta tulessa ja kuulin sydämen hakkausta, hikeä, niin sellaista jännitystä johon samaistun niin suloisen helposti pienessäsuuressa salissa ja useat tärisevät mutta osaavat kymmenet sormet kutoivat kauniita nuottiverkostoja ilmaan jotta yleisö hukkuisi niihin muutamaksi minuutiksi.
Anteeksi kovin, en saa itsekkään tästä mitään tolkkua. :-- tunnun unohtaneen kaikki sanat
haluaisin edelleen avaruuteen
