Minulla on tässä pöydälläni televisio josta en tiedä toimiiko se, en ole vielä kokeillut. Se ei voi antaa minulle mitään. Pöydälläni seisoo myös kasvojeni korkeudella pieni sokaisevan valkoinen öljyväritaulu, joka on tyhjä. Aina kun yritän nukahtaa, se heittää huoneeni harmaan ja mustan raskaan massan seasta minulle jonkun satiirisen kommentin ihmisen laiskasta olemuksesta ja minä säikähdän sitä. Sen valkoisuutta, sen tyhjyyttä, outoa äänetöntä melua jota siitä lähtee. Se heijastaa minua täydellisesti, mutta sekään ei voi antaa minulle mitään. Lepakkoluola ( = koulun ruokalan pieni valkoseinäinen vähän eristynyt osa. ajattelin vain täsmentää) antaa minulle ruokaa, lukuisia aiheita väittelyyn, auktoriteetteja ja opinkappaleita ja toisaalta jonkun sellaisen haivenen toivosta kesästä ja jostain, ja---
Haluaisin kuivat ja kylmät kädet vaikkapa tunnin ajaksi päivästä, jotta voisin häiriintymättä kirjoittaa asioita. Haluaisin myös vähän vähemmän punaisen mielen ja sosialisaation kannalta hyvät, normaalit, standardien mukaiset kiinnostuksenkohteet. Haluaisin pystyä hengittämään ylimmillä tasoilla ja toisaalta myös rimanalituksissa. Keinu. Huomenna kello 9.45 tarvitsen kyseistä elintoimintoa, hengittämistä, enemmän kuin koskaan. Tämä voisi olla ensi vuoden joululahjalistani. Tai sitten voisin toivoa niitä jo parin paniikintäyteisen minuutin päästä, kun kiire saa minusta hiljaa tukehduttavan otteensa.
Next moodswing in 7 minutes: minua alkoi naurattamaan suunnattomasti, kun huomasin ettei tällä koneella ole yhtäkään kuvaa. Kuinka surkuhupaisaa elämä onkaan?
Siksi etsin yhden kuvan tähän näin. Minä kaipaan kuvia, vaikka elän niiden keskellä ja uin isossa kuvien valtameressä joka sekunti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti