8.20-9.45

Kuinka elämä onkaan sattumanvaraisen hullua ja raadollista: en ole kirjoittanut tänne kahteen ja puoleen kuukauteen, ja nyt kun niin vihdoin teen, olen yhtäkkiä niin mahdottoman surullinen, etten tiedä mitään. Kirjoitan tässä samalla jotain novellinrunonsekasikiöntapaista otsikolla Lemmikki, ei silläkään kai ole mitään suurempaa tarkoitusta tässä tragikoomisessa väärän ajan ja paikan ja ihmisen allegoriassa, mutta joskus aamubussin takaikkunasta siivilöityvä punainen meri on nostettava jonnekkin esille ennen kuin englanniksi lausutut limerikit valtaavat psyykeni halkeilevat seinät.

Olen viime päivinä juonut teetä ja kahvia enemmän kuin matematiikka tarjoaa lukuarvoja ja lukenut Dostojevskin hurmaavaa Riivaajat-romaania tuskallisen hitaasti. Alttosaksofoni ja sen valloittava, joskin jollekkin toiselle luvattu soittaja ovat yksi monista hektisen kiireeni aiheista, olenhan pianisti, siis säestäjä, lakananompelija, sivunkäännön virtuoosi, aikataulujen taivuttaja. Todistukseni saattaa saada koulumme kevätjuhlassa stipendin, en tiedä, mutta 0,25 sen keskiarvosta puuttuu ns. siitä parhaasta mahdollisesta, akateemisesta kliimaksista, perfektionistien märästä unesta. Kaikki on siis hyvin. Ruokaa on vielä kaupassa ja joitain kevään lakkoilijoita vielä kenties esiinmarssimassa median riemuksi, ja minulla on elämää ja taidetta ja tätä rakasta melankoliaa kaulaa myöten ulottuvillani. Sekoitus teknologiaa ja jotain 1800-luvun juustoista romantiikkaa, sitä minä olen nyt. Minä kadotin Kevätuhrin alun rytmin, koska en ole hyvä opettelemaan mitään niin paniikinomaista ulkoa, mutta sydämen rytmihäiriöni osaa baletin silmät sidottuina ja korvat upotettuina. Ilmoitin kesäkuun taitteeseen itseni musiikkileirille, jossa harrastetaan hiljaisuuden sijaan rankkaa bailaamista ja jonka aikana minun pitäisi saada impressionistin vedet leikkimään. Kesä kuulostaa sananakin nyt kaukaiselta, kuin jonkun poliittisen haaveilija-agitaattorin luvatulta aikakaudelta.

Minä kirjoitan yössä ja kuuntelen epäröiviä sadepisaroita. Juuri nyt illan viimeinen hidas tanssitaan jämäkästi ikkunani alla, kakskutoset tapaavat nopeasti ja kiusallisesti, toinen ehkä tallaa toisen varpaille. Minulla ei ole oikeastaan aikaa olla kipeä, mutta kurkkuni on päättänyt toisin ja minua luultavasti siunataan lähitulevaisuudessa pikaisella kuumeella, jonka jälkeen olen taas vähän puhdistuneempi ja karaistuneempi, pienessä kuplassani kun elän.

En ole enää surullinen, mutta en unohda koskaan ehdotusta, että voisin palauttaa äidinkielen novellianalyysin paria päivää myöhemmin samalle päivälle osuvan lyömäsoitintutkintoni takia.